-->

31.7.2016

Heinäkuun muikeat



  • Löysin aivan hermeettisen hyvän mehujään. Makuina persikka ja mansikka, joita on paloina mehujäässä. Maistuu siltä kuin pitääkin, siis persikalta ja mansikalta.
  • Kylmä vesimeloni kuumina päivinä. Välillä ei tee edes mieli oikeaa ruokaa, voisi syödä vain kylmiä, mehukkaita hedelmiä.
  • Suomi-vieraat, joita tässä kuussa saapui kokonaiset neljä kappaletta. Heidän ansiostaan päädyin muun muassa Biellaan.
  • Turistivisiitit lähiympäristössä. Kiitos Suomi-vieraiden, tuli käytyä monessa paikassa, joihin ei ehkä muuten olisi tullut mentyä.
  • Meressä kelluminen. Vaikka taidankin olla enemmän järvityttöjä, en laita vastaankaan, jos mut merenrannalle viedään. Mikä onkaan sen rentouttavampaa kuin kellua aaltojen mukana tekemättä mitään.
  • Kielitestin mukaan kielitaitoni on parantunut Italia-kuukausien aikana. Hurraa! Ensin tuntui vähän turhalta tehdä pakollinen kielitesti, ennen ja jälkeen harjoittelun. Vieläpä kun testi ei ollut ihan täydellisesti laadittu… Joka tapauksessa kiva nähdä konkreettisesti testin tuloksista, että jotain kehitystä on tapahtunut.
  • Kissa. Vaikka se mokoma päättikin karata ja ulko-olosuhteisiin täysin tottumaton kattiparka vietti yhden yön ulkona, koettelemuksesta on selvitty ja kehräys jatkuu entiseen malliin.

+ BONUS. Loman alkaminen. Tämä on hieman muikeuden rajoilla, koska mielelläni olisin jatkanut työharjoittelua. Toisaalta pieni loma ei ole kai koskaan tehnyt pahaa.


29.7.2016

Kun tänään lähden


Tänään on vuoden seitsemäs kuukausi. Kuukausia on tässä vuodessa jäljellä viisi.
Tänään on vuoden 30. viikko. Viikkoja on tässä vuodessa jäljellä 22.
Tänään on vuoden 211. päivä. Päiviä on tässä vuodessa jäljellä 155.
 
En suinkaan ruvennut itse tekemään laskutoimituksia näin aamutuimaan, vaan tämän kaiken minulle kertoi tietokoneeni, josta tänää luovun. Ja samalla tulen poistetuksi tästä yrityksestä. Herra Brito katselee minua vielä tänään – ja on myös piirtynyt verkkokalvoilleni niin, ettei taida ihan heti viesteineen unohtua. Ojennan itselleni itse tekemäni työtodistuksen (koska ei sovi unohtaa, että ollaan Italiassa), otan mukaan mitä tarvitsen ja lähden pizzalle.


27.7.2016

Italialaisen kodin ihanuudet, osa I

Italialaisella on keskimäärin isompi koti kuin suomalaisella (statistiikkaa suoraan mun aivolohkoista). Neliöitä riittää, vaan millaisia! Suomalaiset kodit on usein suunniteltu tosi fiksusti, sitä kuuluisaa maalaisjärkeä käyttäen. Täällä ei maalaisjärki kuulu arkkitehtiopintoihin, eikä edes sanavarastoon. Seuraa pienen kertomuksen ensimmäinen osa italialaisen kodin logiikasta, meidän asumusta (omakotitalo kolmessa kerroksessa) esimerkkinä käyttäen. 
 
Ensinnäkin asuntoon on yleensä ihan kiva päästä sisälle. Meillä ei ole varsinaista sisäänkäyntiä. Täytyy kyllä sanoa, että tämä keissi ei ole ihan tyypillisimmästä päästä. Keskikerroksessa on  kadun puolella ovi, josta pääsee terassille. Terassin ovesta ei kuitenkaan pääse sisään, ellei joku ole kotona. Taloon kuljetaankin sisälle alimmasta kerroksesta ovesta, joka näyttää lähinnä sisäänkäynniltä varastoon. Sitä se oikeastaan onkin.

Ovi varastoon asuntoon.

Ovikelloa ei ole. Koska koko talo on ympäröity aidoilla, joten ”oveen” jota ei virallisesti edes ole, ei pääse koputtelemaan. Jos siis haluatte tulla käymään, soittakaa. Tai kirjoittakaa postikortti. Ellei joku ehdi napata korttia kadulle päin olevasta, avoimesta postilaatikosta ennen kuin se pääsee oikeisiin käsiin.
 
Yksi taloa ympäröivistä aidoista, joka oikeastaan on pystytetty
muurin päälle...vaan eipä se varkaita estä.
Ystäväni kosteudenpoistaja.

Kostea huoneilma on enemmän sääntö kuin poikkeus. Homettakin siis löytyy aika monesta rakennuksesta, ellei jopa jokaisesta. Vähän aikaa sitten ihmettelin, onkohan se ihan normaalia, että seinästä valuu vettä. Kyllä se on. Ei muuta kuin kosteudenpoistajalaite hurisemaan. Tässä asumuksessa on kolme kerrosta, 48 neliötä jokainen. Aika hillitön määrä neliöitä. Paitsi että alin kerros on melkeinpä asuinkelvoton kosteuden takia. Mistä tulikin mieleeni: viereinen talo on myynnissä ja sitä markkinoidaan näkyvästi ”seitsemän huoneen asuntona”. Todellisuudessa kolme huonetta on asuinkelpoisia, muut ovat liian kosteita. Voin antaa osoitteen jos näyttö kiinnostaa.
 
Ikkuna ei ole mikään joka huoneen vakiovaruste. Ellen ihan väärin ole ymmärtänyt, on kiellettyä tehdä ikkuna, josta on näkymä ”jonkun toisen omaisuuteen”. Meillä esimerkiksi on yksi ikkunaton huone, koska ikkunan paikka olisi ollut seinällä, josta olisi ollut näkymä yksityishenkilön omistamalle tielle.
 
Ikkuna. Ei siitä ulos näe, mutta ei kai ikkunasta
tarvitsekaan.
Huoneiden koon ja muodon suunnittelussa ei ole juurikaan mietitty käytännöllisyyttä tai ylipäätään vaihetta, jossa asunnossa pitäisi asua. Esimerkiksi meidän alakerta on melkeinpä yhtä valtavaa huonetta koko kerros. Ikkunoita ei ole kuin muutama pikkuruinen hassu räppänä, joista ei materiaalin vuoksi näe ulos. Lisäksi tila on melko matala. Jos oletetaan, että alakerrassa ei olisi kosteutta, mitä siellä olisi tarkoitus tehdä? Pistää pystyyn jazzklubi? Meillä siellä viihtyy lähinnä kissa.
 
Seuraavassa jaksossa asiaa vessoista ja komeroista (jotka täällä eivät ole synonyymeja toisilleen), pysykäähän linjoilla!

24.7.2016

Merenpäällistä eloa ja lisää turisteilua - Genova 2

Seuraa seikkailuita Genovassa osa kaksi. Ensimmäinen sepustus löytyy täältä. Toinen päivä alkoi mun kohdalla focaccialla, mitenkäs muutenkaan. Italiassa kannattaa aina maistella paikallisia pöperöitä; vaikka focacciaa löytyykin kautta Italian, on se parasta siellä, missä se on syntynyt – siis Liguriassa, jonka pääkaupunki Genova on.


Vatsa täynnä focacciaa oli hyvä aloittaa päivän turistikierros Antarktis-museolla. Lumi ja jää ei kuulu mun suurimpiin mielenkiinnonkohteisiin, mutta koska supertarjouslippupaketin ansiosta meillä oli pääsyliput, kierrettiin museo pikaisesti läpi. Museo oli vähän tieteellisempää sorttia ja mulle kohokohta oli katosta roikkuvat feikkihylkeet.


Museon jälkeen käveltiin satamaa pitkin seuraavaan, meriaiheiseen museoon, Galata Museo del Mareen. Matka museolle ei ollut mikään ihanteellinen sunnuntaiaamuinen, kiireetön kävely meriveden liplattaessa. Lähinnä keskityttiin pitämään laukuista kiinni ja väistelemään ihan fyysisesti päälle käyviä kaupustelijoita. Matkan varrelle osui myös ylempänä kuvassa oleva laiva, joka rakennettiin jotakin (älkää kysykö mitä) elokuvaa varten.



Merimuseo on valtava, viisikerroksinen kompleksi, josta löytyy varmasti jokaiselle jotakin. Mä toteutin itseäni muun muassa kuvittelemalla jauhavani mausteita ja ohjaavani laivaa, mutta ei siitä sen enempää. Kiinnostavinta ja sykähdyttävintä museossa oli osa, joka käsitteli italialaisten maastamuuttoa Atlantin tuolle puolen aika karmivissa olosuhteissa. Kierros päättyi terassiksi rakennettuun kattokerrokseen, josta oli paljon paremmat näköalat kuin edellisenä päivänä testatusta maisemahissistä.




Merimuseon lipunmyynnissä valmistauduttiin seuraavaan kohteeseen, vierailuun satamassa lilluvaan sukellusveneeseen. Ai miksikö valmistauduttiin? Voin paljastaa teille, että käytöstä poistettu sukellusvene voi olla vaaroja täynnä. Ennen vierailua oli täytettävä lomakkeet, joissa kyseltiin henkilötietoja ja vakuutettiin, että me kyllä otamme vastuun itsestämme jos jotakin kamalaa tapahtuu.  Allekirjoitettuja lomakkeita vastaan saimme palomieskypärät (sallikaa mun kysyä, mistä lähtien sukellusveneissä on käytetty kypäriä) ja kypärän alle laitettavat kertakäyttöiset leivontamyssyt. Olin hyvin huojentunut myssystä, olinhan vasta muutamaa minuuttia aiemmin nähnyt yhden mamman haravoimassa täitä jälkikasvunsa päästä. Kuka tietää, kenties lomakkeella olin hyväksynyt myös täivaaran. Myssy päähän ja menoksi!



Sukellusveneen jälkeen alkoi olla luonnollisesti nälkä, joten oli aika syödä vähän lisää focacciaa. Hiilareiden voimalla jatkettiin Kuninkaalliseen palatsiin (alhaalla), joka ei ollut lainkaan hassumpi. Ei hienoin näkemäni, mutta visiitin arvoinen silti. Tsekattiin myös palatsin yhteydessä oleva veistosnäyttely ennen kuin jatkettiin eteenpäin.



Melkoisen intensiiviset kaksi päivää Genovassa tulikin vietettyä. Palatsin jälkeen käveltiin vielä vähän keskustassa. Ajatuksena oli seikkailla kapeilla kaduilla, mutta kun huomattiin olevamme ainoat tunkeutujat prostituoitujen – keskellä iltapäivää – valloittamilla kujilla, etsittiin tiemme ulos labyrintista. Ja pian istuimmekin jo junassa kohti Torinoa.


21.7.2016

Harjoittelun (melko harmittomista) haasteista

Mun harjoittelut alkaa pian olla harjoiteltu. Pääpiirteittäin kaikki on mennyt hyvin, mutta kerronpa teille myös muutamista haasteista, joita tänä aikana on tullut vastaan.

Harjoittelun alkaessa suurin kysymysmerkki oli se, riittääkö mun kielitaito. Jos en ymmärräkään, mitä mulle sanotaan enkä sen takia pysty tekemään mitään? Muutaman kerran onkin tullut sellainen apua nyt en tajua yhtään mitään mitä toi selittää mitähän helvettiä tässä nyt pitäisi tehdä -tilanne.  Mitenkö selvisin? Sanomalla, että en ymmärrä. Pyytämällä, että voisitko toistaa. Näinpäti näin, ei ole yksikään työtehtävä jäänyt ymmärtämättä tai tekemättä.

Toinen pieniä pohdintoja aiheuttanut seikka on ollut työtahti. Jos teen töitä suomalaiseen, kurinalaiseen ja tiukkaan tahtiin, pidetäänkö mua hulluna? Vai hukunko töihin, kun mulle voi delegoida muiden hommat? ”Ihanaa, mun ei tarvitse tehdä tätä, kun on Iina”, on tullut pari kertaa kuultua. Välillä olen yrittänyt kysellä mahdollisista deadlineista tai muista, vastausta saamatta. Omaan tahtiin. No, mähän olen harjoittelija, siispä olen harjoitellut erilaisia työtahteja.

Työpöytäni, eväät tietenkin tärkeimmässä roolissa.

Työkavereihin tutustuminen ei ole ollut millään tavalla helppoa. Edelleen on niitä, jotka eivät vaivaudu vastaamaan tervehdyksiin. Tutustumista on mielestäni vaikeuttanut myös kahvihuoneen ja taukojen puuttuminen. Etenkin keski-ikäisten, toimistossa työskentelevien naisten asenne on ollut jokseenkin töykeä ja alentava, mutta oon jatkanut niillekin hymyillen tervehtimistä vastakaikua saamatta. Parin katkeran mamman ei kannata antaa liikaa hetkauttaa.

Myös muodollisuuksiin olen tarvinnut hieman henkilökohtaisen konsultin apua. Vieläkään teitittely ei tule luonnostaan. Edelleen arvon, miten sähköpostiviesti tulisi aloittaa: kirjoitanko ihan oikeasti Rakkaat Kollegat, käytänkö Herraa vai Tohtoria, riittääkö kenties pelkkä hyvää päivää. Ehkä se ei kuitenkaan ole niin vakavaa, olenhan ulkomaalainen. Monet kirjoittaa (jotkut myös lausuu) mun nimen Lina. Koska kahta iitä ei voi olla peräkkäin. Ja mä mietin, kuvitteleeko joku, etten osaa kirjoittaa nimeäni isolla alkukirjaimella.

Puhelinkeskustelut ovat olleet välillä aikamoisia koitoksia. Tiedättekin ehkä, millä tahdilla italialaisten suusta tulee tekstiä. Pelkkä kuuntelu alkaa hengästyttää. Niinpä niin. Että miettikää sellaiset 564 sanaa minuutissa, kenties joku kiva murre tai aksentti, täysin vieras ihminen ja puhetyyli, ehkäpä r- tai s-vika höystettynä heikoilla, rätisevillä puhelinlinjoilla. Ja kun ne muodollisuudetkin pitäisi muistaa ja teititellä ja olla ystävällinen siinä vimmatun ymmärtämisyrityksen lomassa.

Tällaisenkin kapistuksen käyttämistä pääsi fiilistelemään.

Edelliseen lisätään vielä se, että usein soittajan nimikin pitäisi saada selville. Marcot ja Stefaniat vielä menevät, mutta kun nimi onkin joku täysi käsittämätön ja ennenkuulumaton Uguccione tai Proserpina, ei se aina ensikuulemalta mene oikein. Sukunimistä puhumattakaan. Kaikki eivät myöskään taida ymmärtää, että siellä luurin toisessa päässä on joku muukalainen, jolle ei ihan jokainen nimi ole tuttu tai mene heti jakeluun.  

Kiitos kattoluukun, auringonsäteet
tavoittavat myös minut!
Välillä on tullut eteen myös tilanteita, joissa olisi pitänyt saada selvää jonkun käsialasta. Monien italialaisten käsiala muistuttaa enemmän jotain mystistä kuviokirjoitusta kuin latinalaisia aakkosia. Itse asiassa osa kirjaimista opetetaankin täällä koulussa kirjoittamaan hieman eri tavalla kuin Suomessa. Epämääräisiin kirjaimiin kun lisätään kiire ja lyhenteet (esimerkiksi kirjain x vastaa sanaa per…luonnollisesti), toisinaan olen tarvinnut hieman tulkinta-apua käsinkirjoitettuihin teksteihin. 

Loppukevennyksenä vielä suurensuuri haaste: syöminen. Mun syömistahti on auttamattoman hidas keneen tahansa verrattuna ja aika monesti mua saa odottaa, vaikka kuinka kovasti lusikoisin. Lisäksi esimerkiksi spagetti tuottaa vaikeuksia. Leikkaan sitä – myös julkisesti, mikä häväistys! – veitsellä, vaikka se italialaisia kovasti huvittaakin. Tiedättekö mitä?  Vatsa tulee täyteen, vaikka spagetin olisikin leikannut veitsellä.

18.7.2016

Jos motarilta lähdet nyt, niin takuulla yllätyt



Meille oli tulossa perjantaina vanhempani Suomesta käymään. Lähdin töistä vähän aikaisemmin, jotta pääsimme lähtemään lentokentälle, koneen kun oli määrä laskeutua Milanoon kuuden maissa. Työkaverini kanssa katsottiin air traffic -sovelluksesta, että kone oli lähtenyt Helsingistä. Oltiin moottoritiellä, kun viideltä puhelin soi. Kone oli palannut takaisin Helsinkiin teknisten ongelmien vuoksi. Parempi niin kuin antaa koneen räjähtää ilmassa, pähkäilimme. Mutta mitä tehdä, kun saapumisajasta tai edes -päivästä ei ollutkaan yhtäkkiä varmuutta, eikä meidän kannattanut palata kotiin enää tuossa vaiheessa?

Vaihdettiin moottoritie tavalliseen, joka vei meidät Candeloon. Siellä haisteltiin hetki historiallisia tuulia keskiaikaisessa korttelissa. Candelosta jatkettiin Biellaan, joka on tunnelmallinen, pienehkö kaupunki. Nautittiin aperitiivit vanhan keskustan aukiolla ja otettiin joku hissin ja ratikan välimalli, joka vei meidät kukkulalta alas uudempaan keskustaan. Siellä sattuikin olemaan jotkut juhlat, oli livemusiikkia, ruoka- ja juomakojua, pomppulinnaa… Illallinen syötiin olutpanimon yhteydessä olevassa ravintolassa, jonka yhdellä seinällä oli ikkuna panimoon. Illallisessa oli kaksi harmillista miinusta. Yksi: En pidä oluesta. Kaksi: Välillä paikka muistutti enemmän päiväkotia kuin ravintolaa.

Ilta meni lopulta niin äkkiä, että vanhempani olivat Italiassa ennen kuin olimme lähelläkään lentokenttää. Hupsista. Mutta mitä tästä opimme? Välillä kannattaa poiketa reitiltä. Aika monta upeaa paikkaa vilahtaa ohi, kun paahtaa moottoritietä kilpaa muiden kanssa.

Keskiaikainen kortteli oli melko rauhallinen...


...muutamaa ravintolaa lukuun ottamatta.

Biella
Etualalla olevalla talolla on ikää 700 vuotta - ja siellä asutaan yhä!




Täällä valmistuu Menabrea-olutta.

Panimoravintolan antimia.